Kaarlo Hemmo Tiihonen syntyi Rautalammilla 1858 maanviljelijä Paavo Juhonpoika Tiihosen ja Ulrika Heikintytär Sorrin perheeseen Haapasalmen taloon. Perhe arvosti koulutusta ja Kaarlo Hemmo opiskeli alkeisopintojen jälkeen Kuopion lyseossa. Kaarlo Hemmo oli kuitenkin varsin vilkas persoona, eivätkä opinnot häntä houkutelleet. Lyseossa hän opiskeli vain muutaman vuoden ja Jyväskylän seminaaristakin hän erosi parin vuoden opiskelujen jälkeen.
Tiihonen sai töitä kansakoulunopettajana, mutta siirtyi pian aputoimittajan töihin Sortavalaan sanomalehti Laatokan palvelukseen. Sortavalassa Kaarlo Hemmo tutustui lordi John Abercrombyyn, tunnettuun skotlantilaiseen arkeologiin, ja toimi tämän oppaana tämän Karjalan loitsurunouden tutkimusmatkalla. Lordi John Abercromby tunnettiin erityisesti rautakauden tutkimuksestaan. Abercrombyn tuella Skotlannin yliopistoon perustettiin hänen nimeään kantava Abercromby Chair of Archaeology, arkeologian oppituoli eli professuuri.
Neljä vuotta toimittajana työskenneltyään Kaarlo Hemmo valittiin Rauman Lehden päätoimittajaksi. Toimittajan töidensä ohella Kaarlo Hemmo kirjoitti runoja ja murrekirjallisuutta. Hänen ensimmäinen runokokoelmansa oli Kynäelmiä, joka julkaistiin 1886. Tämän jälkeen teoksia ilmestyi muutamien vuosien välein. Vuonna 1907 Kaarlo Hemmo Tiihonen palasi Rautalammille ja asettui vapaaksi kirjailijaksi asuen tilallaan Ruokoniemessä, Saikarilla. Myöhemmin Kaarlo Hemmo asui Rautalammin kirkonkylällä Salmelassa sekä viimeiset vuotensa Mäntylässä. Kaarlo Hemmo Tiihonen oli naimisissa vuosina 1905-1929 Anna Johanna Lindblad-Salmisen kanssa. Jäätyään leskeksi Tiihonen avioitui 1935 Matilda Josefina Helanderin kanssa.
Rautalammilla asuessaan Kaarlo Hemmo kirjoitti kaikki murreteoksensa, joihin lukeutui muun muassa Kurjuksen kulukusta pelastunna vuodelta 1912. Murrekirjallisuuden kulta-aikana 1920-luvulla Kaarlo Hemmo lukeutui kansallisesti suosittuihin murrekirjailijoihin. Kaarlo Hemmo jatkoi kirjoittamista aina 1930-luvulle saakka ja hänen tuotantoonsa kuuluu kymmeniä teoksia. Isänmaa, luonto ja rakkaus olivat Kaarlo Hemmon runojen pääaiheita. Hemmo itse kertoi tarinoidensa kumpuavan elävästä elämästä ja olevan paikoin historiallisesti tosia. Hemmon tekstit usein kritisoivat hyväntahtoisesti maaseutuyhteisön tunnettuja henkilöitä, kuten pappeja, nimismiehiä, kauppiaita ja käsityöläisiä. Oman osansa saavat myös pihit ja ankarat talojen isännät, venäläiset virkamiehet ja ruotsinkieliset säätyläiset. Hemmon teksteihin tallentui savon murretta, sen muutoksia ja sen rautalampilaisia muotoja. Kaarlo Hemmo kirjoitti myös näytelmiä, tietokirjallisuutta ja teki suomennoksia.
