Ruskeakarhu on Suomen suurin petoeläin. Entisajan maalaisyhteisöissä karhua pelättiin, kunnioitettiin ja arvostettiin. Karhu toisaalta uhkasi metsissä vapaana kulkevaa karjaa, mutta karhun metsästys toi ravintoa talven pimeimpinä ja niukimpina aikoina. Karhua kutsuttiin monilla kiertoilmauksilla. Tämä tehtiin siksi, ettei voimakasta petoa vahingossa houkuteltaisi pihapiiriin tai karjan luo. Metsästäjät kutsuivat karhua eri nimillä siksi, ettei se arvaisi heidän aikeitaan. Karhun nimityksiä on lukemattomia:
Otso, Ohto, Osmo, Oksi, Otto, Autua, Haltia, Jumala, Hän, Hyvä, Itse, Se, Aikamies, Kouko, Kouvo, Ukko, Vanhamies, Äijä, Suuripää, Isommainen, Matti, Soini, Metsänvanhus, Metsän kuningas, Hongattaren poika, Metsänpekko, Mettänäijä, Vilja, Metsän omena, Metsän onni, Saalis, Sualis, Hopii, Kulta, Kultaherra, Kultahammas, Kultakämmen, Iso Metsä, Metsäläinen, Metsän kissa, Metsän otus, Kontio, Könnikäinen, Köntiäinen, Koltso, Kusiaistennuolija, Uuhi, Rakki, Nokinen neiti, Nokinen mies, Lehmänpelko, Paha, Peto, Viholainen, Vihtahousu, Hallavanahka, Halliparta, Isojalka, Pitkävilla, Rusko, Kaunoinen, Möttönen, Luukyrpä, Mustamulkku, Karvajalka, Karvahousu, Mesikämmen, Nalle, Nalli, Nallukka, Menninkäinen, Mesikämmen….
Lorem ipsum dolor sit amet, consectetur adipiscing elit. Maecenas risus purus, accumsan vel mollis ac, eleifend quis purus. Nunc sapien lectus, lacinia in tortor ut, tincidunt tempor nibh. Integer a augue est. Donec luctus at diam id tristique. Nunc quis fermentum metus. Aenean elit ipsum, pretium sit amet ligula vitae, placerat eleifend mi. Integer eu nulla maximus, blandit dolor eu, suscipit nisi.
Karhu on ollut muinaisille suomalaisille pyhä eläin. Pyhän eläimen nimillä on nimetty myös monia paikkoja Etelä-Konnevedellä: Kontio, Pieni-Kontio, Nalle, Karhusaari. Joidenkin tarinoiden mukaan karhun uskottiin laskeutuneet maanpäälle taivaasta, Otavan tähtikuviosta, kuten karhun synty –runossa kuvataan:
”Miss on otso synnytetty, mesikämmen käännytetty? Tuoll on otso synnytetty, mesikämmen käännytetty: luona kuun, tykönä päivän, otavaisen olkapäillä. Sielt on maahan laskettuna kultaisessa kätkyessä, vitjoissa hopeisissa.”
Karhua pidettiin ihmisen sukulaisena, sillä karhun naama muistuttaa hieman ihmiskasvoja ja karhu kulkee välillä kahdella jalalla. Karhua on voitu pitää jopa ihmisten esi-isänä, klaanin symbolina, sillä karhuja on kuvattu kivikauden kalliomaalauksiin ja työkaluihin.
Karhun erityisaseman vuoksi karhun metsästykseen liittyi monia vaiheita, lauluja ja loitsuja joilla lepyteltiin karhun henkeä antautumaan metsästäjille. Karhun metsästykseen lähdettiin usein talvella, kun hanki kantoi metsästäjää, mutta ei karhua. Metsästäjät puhdistautuivat saunassa ja pukeutuivat puhtaisiin vaatteisiin. Keihäät ja aseet valmisteltiin karhuun pystyviksi käyttämällä niitä muurahaispesässä. Karhua ei saanut surmata pesään vaan se herätettiin ensin.
Pyynnin jälkeen karhulle järjestettiin peijaiset, eli pidot, joissa karhu oli kunniavieraana. Peijaisiin mentiin kirkkovaatteissa, eli parhaisiin asuihin pukeutuneina. Karhun kunniaksi valittiin sulhanen ja morsian, jotka pukeutuivat hääasuihin. Joskus valittiin vain morsian tai sulhanen karhulle, tämän sukupuolen mukaan. Karhua edusti pöydän päässä sen tarjottimella oleva pää tai kallo. Peijaiset olivat ikään kuin karhun häät, mutta myös hautajaiset.
Peijaisissa tarjoiltiin juomaa ja ruokaa: olutta ja viinaa sekä ”vainajan omaa lihaa hernekeiton kera”, kuten 1660-luvulta oleva Viitasaaren teksti karhunpeijaisista kertoo. Karhun lihan syömisen uskottiin antavan syöjilleen karhun voimaa. Yhtään luita ei saanut heittää pois. Ne kaikki kerättiin tarjottimelle ja karhun kulmahampaat, sen parhaat metsästysaseet, irrotettiin juhlallisesti ja otettiin metsästäjien haltuun. Karhun hampaita sekä muita osia käyttivät taikakaluinaan myös tietäjät. Karhun kallosta juotiin maljoja.
Syönnin jälkeen muodostettiin kulkue, morsian ja sulhanen eturivissä, heidän takanaan oluthaarikan kantaja, runojen laulaja ja karhun pää- ja luuvadin kantaja. Muu juhlaväki seurasi halutessaan perässä. Kulkue vei karhun kallon ja luut tunnetun karhunkallopetäjän luo. Kallo nostettiin hongan oksille katsomaan itään päin ja luut haudattiin sen juurelle. Kallon nostaminen ylös puuhun luultavasti helpotti karhun hengen palaamista taivaalliseen syntypaikkaansa ja itä ilmansuuntana viittasi myös yliseen ja hyvään – taivaaseen. Länsi ja pohjoinen puolestaan viittasivat kuoleman valtakuntaan. Peijaisten tarkoituksena oli palauttaa karhun henki takaisin, jotta metsästettävää riittäisi jatkossakin, eikä karhun henki kostaisi metsästäjilleen.
Nykyisin peijaisperinne elää Suomessa hirvipeijaisten muodossa.
