Rangaistuksena mestaus ja raipat
Mestauspaikka oli julkinen rangaistuspaikka. Se oli yleensä näkyvällä paikalla, kuten
pitäjään johtavan maantien varressa, teiden risteyksessä tai kirkon vieressä. Paikalla saattoi
olla puurakenteinen lava, mestauspölkky tai kanto. Mestaamisen jälkeen mestatun ruumis,
pää tai irti hakattu käsi nostettiin puuhun tai varta vasten valmistetulle, seipään nenään
asetetulle pyörälle ohikulkijoiden nähtäväksi ja korppien nokittavaksi. Mestatut saatettiin
haudata kirkkomaan ulkopuolelle eikä hautoja siunattu. Ruumis saatettiin myös polttaa
roviolla. Vuoden 1826 keisarillisen määräyksen jälkeen oikeusistuimet langettivat
Suomessa edelleen vanhan Ruotsin lain mukaisia kuolemantuomioita, mutta niitä ei pantu
täytäntöön vaan ne muunnettiin automaattisesti karkotukseksi Siperiaan.
Piiskauspetäjät ovat toimineet julkisina rangaistuspaikkoina varsinkin syrjäseudulla. Ne oli
sijoitettu usein yleisten teiden varsille. Männyssä saattoi olla kiinnitettynä rengas, johon
rangaistava sidottiin käsistään ja jaloistaan raipaniskujen ajaksi. Ruumiinrangaistusta
käytettiin yleisenä rangastusmuotona länsimaissa 1700-luvulle saakka. Suomessa
raipparangaistukset lopetettiin 1800-luvun loppupuolella. Rautalammin viimeinen piiskuri
oli Hemmi Baltzar. Piiskauspetäjä sijaitsee kirkon ja kunnan virastotalon läheisyydessä.
Tappelu kerkonkoskelaisesta rengistä vuonna 1704
Sorri-niminen suku- ja perintötila sijaitsee Rautalammilla Kerkonjoensuun Vesterilän kylässä. Tilan isäntänä oli 1700-luvun alussa Pekka Ristonpoika Sorri. Samaan ruokakuntaan kuului velimies
Olavi Ristonpoika Sorri. Veljekset olivat perheellisiä.
1690-luvulla Kerkojoensuuhun muutti Lauri Pekanpoika Pääkkönen perheineen. Hän oli lähtöisin
Hankasalmelta Kynsiveden Pääkkölän talosta. Pääkkönen oli tarmokas kestikievari, aikaansaapa
ja nautti kyläläisten luottamusta.
Valtakunta oli joutunut sotaan Venäjää vastaan 1700-luvun alussa. Nuoria miehiä kirjattiin
ruotusotilaiksi ja vietiin sotatantereille. Yhden sotilasruodun ylläpito oli sälytetty Kerkonjoensuun
kylälle. Käytännössä siitä vastasivat Sorrin ja Pääkkösen talot. Kun sotilas väistyi ruotutorpasta –
otti eron, karkasi, kaatui rintamalla tai kävi muuten vain raihnaiseksi – uusi mies oli hankittava
tilalle. Sorri ja Pääkkönen olivat sopineet keskenään, että sotamies hankittiin vuoronperään.
Vuoden 1704 alussa oltiin jälleen tilanteessa, jossa pestaamisvuoro lankesi Sorrin talolle. Olavi
Sorri kääntyi kruununvoudin puoleen ja teki ehdotuksen, että Pääkkösen renki Elias Vironen
kirjoitettaisiin sotamieheksi Sorrin ja Pääkkösen ruotuun. Pääkkönen asettui jyrkästi vastahankaan:
”Elias Paavonpoika on aivan liian nuori ja muutenkin epäkelpo sotajoukkoihin”. Sorri ei antanut
periksi ja syntyi riita.
Helmikuun alussa 1704 lähti Olavi Sorri veljensä Heikki Sorrin kanssa hakemaan Pääkkösen
talosta renki Virosta ja toimittamaan hänet sotajoukkoihin. Renki tavoitettiin myllyltä, istutettiin
hevosrekeen ja lähdettiin ajamaan kohti Rautalammin nimismiehen taloa. Nimismies asui tuolloin
Konneveden Särkisalon Toikkalassa. Välillä seurue yöpyi Sorrien sukulaistalossa.
Lauri Pääkkönen kuuli illalla renkinsä kaappaamisesta. Pääkkönen päätti heti lähteä pelastamaan
renkiään. Talon hevonen valjastettiin välittömästi ja ja reen kyytiin hyppäsivät isäntä, poika Taneli
Pääkkönen ja lanko Juho Liimatainen. Pääkköset päättivät rynnätä Sorrin lankomiehen tupaan keskellä yötä. Tuvassa nukkuvat säikähtivät ja asettuivat vastarintaan, lyömäaseina käytettiin ainakin puuseipäitä. Joku sytytti päretulen palamaan. Tuvassa oli lukuisia henkilöitä ja sekamelska niin suurta, että kukaan ei
jälkeenpäin muistanut, kuka löi ketä ja millä välineellä.
Pöydän päässä nukkui Olavi Sorri, joka ajautui tuvan nurkkaan. Sorrin käsiin osui rukki. Pärevalo
ehti juuri sammua, kun kuului kumahdus ja joku kaatui lattialle. Lauri Pääkkönen makasi lattialla ja
hänen päähänsä tulleesta haavasta valui verta. Kukaan ei osannut sanoa, kuka miestä oli lyönyt.
Pääkkönen menetti tajuntansa vain hetkeksi. Nousi jaloilleen omin avuin, käveli pihamaalle ja
nousi rekeensä. Valitteli päänsärkyä, mutta lähti silti ajamaan saattueensa ja renki Virosen kanssa.
Pian Pääkkösen vointi heikentyi ja oli pysähdyttävä eräässä tienvarren talossa. Pääkköselle
tarjottiin viinaryyppy, minkä jälkeen hän lepäsi tuokion tuvan penkillä. Olo heikkeni. Kun reki kaartui
kotipihalle, loukkaantunut ei saanut enää sanaa suustaan. Pääkkönen menehtyi päähänsä
saamaan vammaan.
Tapaus käynnisti rikostutkinnan Rautalammin talvikäräjillä 4. helmikuuta 1704. Surmatyön tekijän
selvittäminen on ongelmallista. Silminnäkijää ei löytynyt ja jokainen tappelun aikana tuvassa ollut
kiisti, että olisi Pääkköstä lyönyt. Kun kaikki paikalla olleet oli kuulusteltu ja kunkin liikkeet tuvassa
oli tutkittu, epäiltävistä voitiin rajata pois Pääkkösen toverit ja kaikki ne henkilöt, jotka olivat liian
kaukana uhrista ylettyäkseen häntä lyömään. Jäljelle jäi Olavi Sorri.
Olavi Sorrille luettiin tapposyyte. Todistaja kertoi Olavin sanoneen, että ”Minun tarkoitukseni oli
lyödä miestä hartioihin, mutta pahaksi onneksi osuin päähän”. Lisäksi, kun mies oli vangittu, hän
oli ehdottanut uhrin omaisille sovintoa ja lupautunut maksamaan hyvitystä niin rahana kuin
tavarana. Olavi Sorri kiisti syytöksen. Turun hovioikeus päätyi kuolemantuomioon. Talollinen Olavi Ristonpoika Sorri kärsi rangaistuksensa kaulankatkaisulla 4. heinäkuuta 1706 Hämeenlinnassa.
Lapsensurma Pielavedellä vuonna 1776
Piika Liisa Heikintytär Kainulainen palveli 1770-luvun alkupuolella Olli Laurinpoika Kärkkäisen
talossa Pielaveden Kattilasalmen kylässä. Isäntä oli näppärään piikaansa hyvin tyytyväinen.
Palkollisen pestiaika kesti yleensä vuoden verran kerrallaan, mutta Liisa Kainulainen sai asua
talossa useita vuosia. Liisa Kainulainen oli jo yli 30-vuotias, mutta hän ei ollut vieläkään avioitunut.
Olli Kärkkäinen hoiti kotitalonsa isännyyttä vuodesta 1771 alkaen. Mies oli perheellinen ja hänellä
oli vaimonsa Kaisa Pekantytär Tossavaisen kanssa yhteensä yhdeksän lasta. Niistä nuorimmainen
syntyi Liisa-piian palvelusvuosien aikana.
Liisa-piian ja Olli-isännän välille syntyi suhde. Loppuvuonna 1775 Liisa Kainulainen alkoi odottaa
isännälle lasta. Piika päätti salata tilansa loppuun saakka ja hävittää lapsen heti sen synnyttyä, sillä
avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsen ja äidin osa oli armoton.
Synnytys koitti heinäkuun viimeisellä viikolla vuonna 1776. Liisa majaili silloin Pielaveden kappelin
samannimisessä kylässä sisarensa Anna Kainulaisen perheen luona. Sisar oli naimisissa itsellinen
Tahvo Niskasen kanssa ja perhe asui Rytkönsalo-nimisessä torpassa. Kesäaikana asukkaat
nukkuivat ulkorakennuksissa. Liisa oli vetäytynyt yöpuulle pihapiirin ulkopuolella olevaan
heinälatoon yhdessä 7-vuotiaan sisarentyttärensä Helenan kanssa. Heti puolenyön jälkeen, kun
Helena jo nukkui, käynnistyi synnytys.
Liisa synnytti ulkona peltoaitaan nojaten tyttölapsen. Liisa kantoi vauvan rantaan ja piilotti sen
kaatuneen isokokoisen kuusipuun alle vesirajaan. Liisa palasi takaisin latoon, riisui takkinsa ja
vaihtoi ylleen puhtaan hameen. Rikos ei jäänyt pimentoon, sillä kaksi talollista löysi vauvan ruumiin. Lapsen päälaelta löytyi verinen haavauma ja nenä oli epätavallisen painautunut. Ne tulkittiin ulkopuolisen väkivallan merkeiksi. 38-vuotias Liisa Heikintytär tuomittiin mestattavaksi lapsenmurhasta ja roviolla poltettavaksi. Syytetyn nimeämän lemmenkumppanin eli Olli Laurinpoika Kärkkäisen osalta lausunto annettaisiin sen jälkeen, kun tiedossa olisi tuomitun viimeinen tunnustus ennen pyövelin eteen astumista.
Vaasan hovioikeus vahvisti alioikeuden päätöksen. Rangaistus pantiin täytäntöön Rautalammin
mestauspaikalla 10. helmikuuta 1777. Mestattava oli pysynyt loppuun saakka siinä selityksessä, että isäntä Olli Kärkkäinen oli lapsen isä. Kärkkäinen kielsi asian. Rautalammin kirkkoherra Gabriel Krogiuksen tehtäväksi tuli kovistella miestä. Keskustelun jälkeen Kärkkäinen heräsi synnintuntoon ja oikeuden eteen asteli muuttunut mies, joka silmät kosteina myönsi olevansa lapsen isä. ”Pelätessäni maallisen lain rangaistusta en ole aiemmin sitä uskaltanut tunnustaa”.
Kihlakunnanoikeus tuomitsi miehen 160 hopeataalarin sakkoihin, maksamaan Pielaveden
seurakunnalle neljä hopeataalaria ja käymään kirkon sakastissa yksityisessä ripissä ja
synninpäästössä. Tuomittu ilmoitti, että hänellä ei ole rahaa näin suurta sakkosummaa maksaa.
Oikeus päätyi lopulta siihen, että muuntorangaistukseksi tulisi 24 vuorokautta vesileipävankeutta.
Raipparangaistusta Kärkkäisen ei uskottu kestävän ilman hengenmenetyksen uhkaa, sillä hänet
todettiin vähävoimaiseksi ja kovin sairaaksi.
(Lähde: Mikko Moilasen tutkimus ja tiedoksianto 2023)
